Rakentaako Suomi aurinkovoimaa vai sääntelyn sudenkuoppia?
Suomella on hyvä yhteinen tahtotila. Tiedetään, että uusiutuvaa sähköntuotantoa tarvitaan lisää ja mielellään kohtuullisen rivakalla vauhdilla vastaamaan orastavaa kysyntää. Lisäksi tiedetään, että yhtälön ratkaiseminen ei saisi maksaa juuri mitään valtion kirstun ollessa tyhjä. Aurinkovoima voisi osaltaan vastata tähän tarpeeseen tehokkaasti: aurinkovoima on edullisimpia tapoja lisätä sähköntuotantoa, hankkeita on suunnitteilla ympäri maan ja tietämys, osaaminen sekä teknologiat kehittyvät vauhdilla. Kuluvan kevään kirkkaina päivinä on ollut mielenkiintoista seurata, kuinka aurinkosähkö ottaa alati näkyvämpää roolia osana Suomen sähköntuotantoa. Energiamurros etenee.
Tässä valossa on huolestuttavaa, että eduskuntaan hiljattain edennyt alueidenkäyttölain hallituksen esitys näyttää kulkevan vastakkaiseen suuntaan kuin pääministeri Orpon hallitusohjelma.
Hallitusohjelmassa uusiutuvan aurinkovoimaloiden rakentamista halutaan ohjata erityisesti joutomaille ja entisille turvetuotantoalueille. Tavoite on järkevä. Ketteränä sähköntuotantomuotona aurinkovoima taipuu monenlaisiin ympäristöihin – myös alueille, joiden muut maankäytölliset mahdollisuudet ovat rajalliset.
Valitettavasti hyvä hallitusohjelmatavoite on jäänyt huomiotta alueidenkäyttölain reunaehtojen muotoilussa. Hallituksen esittämä uusi ja perusteeton 50 hehtaarin kaavoitusraja käytännössä vaikeuttaisi juuri hallitusohjelman peräänkuuluttamille alueille rakentamista – joutomaille ja entisille turvetuotantoalueille rakentaminen kun on lähtökohtaisesti kalliimpaa. Suunnitteilla oleville aurinkovoimahankkeille kaavoitusvelvoite tarkoittaa kasvavia kustannuksia, pidempiä valmisteluaikoja ja enemmän epävarmuutta. Suurten aurinkovoimaloiden edistäminen hidastuu, riskit kasvavat ja osa investoinneista jää toteutumatta. Ristiriita suhteessa hallitusohjelman tavoitteisiin on ilmeinen.
Kyse ei ole pienestä asiasta. Aurinkovoimahankkeet tuovat kunnille investointeja, verotuloja ja työpaikkoja. Ne vahvistavat alueellista elinvoimaa ja lisäävät kotimaisen sähkön tarjontaa. Lisäksi aurinkovoima tukee erityisesti kasvavaa tuulivoimatuotantoa: öisin ja talvisin tuulee keskimäärin eniten, kun taas aurinkosähköä saadaan parhaiten kevättalvelta pitkälle syksyyn.
Huomion arvoista on myös se, että teollisen mittaluokan aurinkovoima-ala on Suomessa todella uusi. Iäkkäimmätkään kotimaiset aurinkovoimalat eivät ole vielä edes esikouluiässä, ja ensimmäinen yli 100 MW:n aurinkovoimala valmistui vasta viime vuonna.
Kaavarajan lisäksi alueidenkäyttölain esityksessä ongelmallinen on myös metsiä koskeva kirjaus, jonka mukaan “aurinkovoimalan pinta-alasta ei osoiteta merkittävää määrää metsämaalle”. Lakiesitys tai sen perustelut jättävät kuitenkin määrittelemättä, kuinka suurta pinta-alaa tarkoitetaan ”merkittävällä määrällä”. Epäselvä sääntely tulee toteutuessaan johtamaan siihen, että lopullinen linjaus ja lain tulkinta ratkaistaan hallinto-oikeudessa. Se taas tarkoittaa vuosien epävarmuutta hankkeille ja investoinneille.
Kyse on yritysten oikeusturvasta. Toiminnanharjoittajat ansaitsevat selkeän näkymän siihen, onko hanke lain mukainen vai ei. Investointeja ei synny ympäristössä, jossa pelisäännöt selviävät vasta oikeusprosessien kautta.
Aurinkovoima-ala on Suomessa vielä nuori. Sääntelyn reunaehtojen määrittäminen on aiheellista, mutta vaatii erityistä tarkkuutta. Nyt ratkaistaan, rakennetaanko Suomeen vahva kotimainen aurinkovoimamarkkina vai tehdäänkö investoinneista tarpeettoman vaikeita.
Kotimainen puhdas sähköntuotanto tuo työtä, investointeja ja kasvua koko Suomeen. Lainsäädännön tehtävä on luoda ennakoitavat, selkeät ja alan kasvun mahdollistavat reunaehdot toiminnalle.
Osa 2. Alan aktiivinen kehittäminen alkaa 1991 – 1993
Blogisarjan toisessa osassa kerrotaan 90-luvun alusta suomalaisella tuulivoima-alalla. Näinä vuosina keskiössä olivat tutkimus ja yksityishenkilöiden innostus alaa kohtaan. Suomen tuulivoimakapasiteetti lähes viisitoistakertaistui 90-luvun alkuvuosien aikana.
Yhdeksänkymmentäluku alkoi dramaattisesti Neuvostoliiton hajoamisella joulukuussa 1991. Suomikaan ei säästynyt idänkaupan romahtamisen ja pankkikriisin vaikutuksilta: kotimaassa lama alkoi toden teolla, kun markka devalvoitiin ja yritysten konkurssiaalto alkoi. Toisaalta Suomen matka puhelinteknologian johtomaaksi oli alkanut, maailman ensimmäinen GSM-puhelu soitettiin Suomessa Radiolinjan verkossa heinäkuussa 1991. Tuulivoima-alalla muutaman vuoden ikäinen toimialajärjestö jatkoi toimintaansa pienen mutta aktiivisen ydinjoukon voimin.
Yhdistyksen alkuvuosina toimintaa kehitti kourallinen aktiivisia ihmisiä. Alkutaipaleella eräs aktiivi totesinkin, että ”kaikki tässä maassa tuulivoiman kanssa työtä tekevät voisi laittaa samaan taksiin”. Toiminta perustui pitkälti yksityishenkilöihin: yhdistyksellä oli tuolloin yhteensä 100 henkilöjäsentä, kun yritysjäseniä oli neljä. Henkilöjäsenistä löytyi paljon itserakentajia, joiden kanssa yhteistyössä valmisteltiin muun muassa ohjekirja pientuulivoimalan rakentamisesta ja järjestettiin syysseminaari aiheesta.
”Toki henkilöjäsenten joukossa oli työntekijöitä tuulivoimasta kiinnostuneista organisaatioista, mutta kyllä yhdistyksessä pitkälti toimittiin oman henkilökohtaisen kiinnostuksen ajamina”, kertoo pitkään tuulivoima-alalla työskennellyt ja yhdistyksen toiminnassa mukana ollut Hannele Holttinen.
Holttinen tuli mukaan yhdistyksen toimintaan mukaan vuonna -90, muun muassa järjestämään alan suurta FinnWind-konferenssia.
”Yli kymmenen eri osallistujamaan kansainvälisen seminaarin järjestäminen vaati paljon työtä, mutta siitä tuli merkittävä tapahtuma siitäkin syystä, että siellä keskusteltiin tuulivoiman ohella avoimesti myös muiden energiatuotantomuotojen eri puolista. Paikalla oli sekä poliittisia, että talouselämän ja teollisuuden edustajia, ja kohtaamiset toivat kaivattuja uusia tuulia energiakeskusteluun Suomessa. Silloin myös todettiin, etteivät Euroopan yhtenevät tuulet energia-asioissa vielä juurikaan puhalla Suomessa”, Holttinen muistelee alkutaivaltaan tuulivoimayhdistyksen riveissä.
Tieto on kultaa
Vuosina 1991 – 1993 tuulivoimarakentaminen oli meillä vilkasta, sillä noina vuosina Suomeen rakentui uusia voimaloita muun muassa Korsnäsiin, Siikajoelle, Kalajoelle ja Kemiin. Rakennetut voimalat toimivat tärkeinä referensseinä tutkijoille. ”Yhdistyksen alkuvuosina tiedon kerääminen oli selkeästi alan tärkein missio. Tietoa kerättiin ja tuotettiin rakennettujen tuulivoimaloiden tuotantoa ja toimintaa tarkkailemalla. Etenkin vuonna -91 rakennettu Korsnäsin tuulipuisto oli tärkeä kohde, johon toteutettiin NEMO tutkimusohjelmassa seurantamittaukset”, Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen VTT:n (nyk. Teknologian tutkimuskeskus VTT) tuulienergiatutkimuksessa mukana ollut Holttinen kertoo.
”Tutkimustietoa tarvittiin, jotta tiedettiin mitä kehittää. Mikä tekniikka Suomessa, esimerkiksi jäätävissä olosuhteissa, toimii. Myös tuuliresurssien arvioiminen oli luonnollisesti tärkeä asia, jotta tuulivoimaloiden sijoittaminen olisi mahdollisimman optimaalista – ensimmäisten projektien kohdalla saatiin karvaasti kokea se, miten huonosti Tanskassa kehitetty WAsP malli toimi metsäisessä maastossa”, jatkaa Holttinen.
NEMO-ohjelman tuulivoimaan liittyvät tutkimusprojektit pyrkivätkin antamaan vastauksia kysymyksiin, joita tuulivoiman lisääminen Suomen energiajärjestelmään tulisi tuomaan tullessaan.
NEMO-ohjelman aikana syntyi muun muassa ensimmäinen Suomen Tuuliatlas, tuulisten alueiden potentiaalikartoitus ja tuulivoiman teknisen ja taloudellisen merkityksen arviointi Suomen sähköjärjestelmässä.
Kun tuulivoimaloita alkoi nousta Suomeen lisää, yhdistyksen Tuulensilmä-lehdessä alettiin julkaista maamme tuulivoimatuotantotilastoja. Joitain vuosia Suomen Tuulivoimayhdistyksen lehti olikin ainoa media, jossa julkaistiin tietoa voimaloiden tuotannoista. Vuodesta 1994 eteenpäin tilastojen ylläpitäminen siirtyi osaksi VTT:n ja IEA:n yhteistyötä.
Ei soolona, vaan osana orkesteria
Yleisesti ilmapiiri energia-alalla oli 90-luvun alussa uutta tulokasta kohtaan jokseenkin negatiivinen. ”Tuulivoima oli uusi tulokas, eikä sitä osattu tai haluttu vielä ajatella osana energiajärjestelmää. Piti saada läpi ajatus, että ei tuulivoima ole sooloprojekti vaan osa orkesteria – tuotetaan sillä vaikka 10, 20 tai 30 prosenttia sähköntarpeesta. Ei tuulivoimalla ole tarkoituskaan kattaa kaikkea sähköntarvetta. Tätä ajatusta saa alleviivata edelleen silloin tällöin”, Holttinen naurahtaa.
Suurin kannatus ja ymmärrys tuulivoimalle löytyi 90-luvun alussa yksityishenkilöiden joukosta, jossa tapa tuottaa puhdasta sähköä tuulesta nähtiin positiivisena ja kiinnostavana asiana – tulevaisuutena. Tämä näkyikin suurena henkilöjäsenten määränä, ja aktiivisena haluna kehittää myös pientuulivoimaa ja tuulivoimaloiden itserakentamista.
Tutkimuslaitoksista tuulivoima-alan kehittämisessä olivat vahvasti mukana VTT ja Ilmatieteen laitos, mutta energiayhtiöitä oli alkuvaiheessa mukana vain kourallinen: Vaasan Sähkö, Revon Sähkö ja Kemijoki Oy. Kuluttajaomisteiset yhtiöt rakensivat alkuaikoina suuren osan voimaloista muun muassa Ahvenanmaalla.
Suomalaiset yritykset olivat alusta asti hyvin mukana generaattori- ja vaihteistotoimittajina ja nähtiin, että suomalaisella komponenttiviennillä voisi laajemminkin olla oma jalansijansa kasvavilla tuulivoimamarkkinoilla. Näkymät ja ajoitus olivat todellakin oikeita, sillä näistä yrityksistä menestyksekästä komponenttivientiä tekevät edelleen muun muassa Moventas ja ABB.
Tuulensilmä tietolähteenä
Alusta lähtien yhdistyksen toiminnan kulmakivenä on ollut tiedon jakaminen, ja alkuvuosina pääasiallisena tiedonjakokanavana toimi yhdistyksen toimittama Tuulensilmä-lehti. Kun sähköpostit eivät vielä kulkeneet ja faksikin välitti usein viestiä vain toimistosta toiseen, oli säännöllisesti postiluukkuun ilmestyvä painettu lehti tärkeä tapa tiedottaa jäsenistöä.
Ensimmäiset vuodet Tuulensilmää toimitettiin pitkäaikaisen päätoimittaja Holttisen kotoa käsin. Tärkeimpänä juttupankkina toimi Suomessa toimivan ruotsinkielisen serkun Vindkraftföreningenin toimitus, ja jutut taittuivat kätevästi Tuulensilmäksi Pagemakerillä.
”Vindkraftförengenin Vindögat-lehti oli kansainväliselläkin tasolla korkealle arvostettu alan julkaisu. Ajankohtaisuudesta pidettiin huoli seuraamalla muita alan julkaisuja, kuten Wind Power Monthlyä, ja jo silloin johtavan tuulivoimamaa Saksan tuulivoimalehtiä”, kertoo Holttinen.
1990-luvun alkuvuosien Tuulensilmä-lehdissä pohdittiin muun muassa koerakentamisen tarpeellisuutta Suomessa, tuulivoimanäkymiä niin USA:ssa kuin Euroopassakin, sekä kirjoitettiin itserakentajien esiinmarssista ja suomalaisesta erikoisuudesta: offshore-on-the-rocks konseptista.
Lehden toimittaminen vaati manuaalisen taittamisen aikakautena oman aikansa ja kolme – neljä lehteä vuodessa voidaan lukea varsin kunnioitettavaksi saavutukseksi – nykyäänkin yhdistyksen lehti ilmestyy painettuna vain kaksi kertaa vuodessa. ”Tuulensilmän toimittaminen äitiyslomavuosina piti toisaalta hyvin työelämässä kiinni ja toimi kotivuosina myös eräänlaisena henkireikänä,” naurahtaa Holttinen.
Suomen tuulivoima 1991 – 1993
Suomessa toimi tai tänne rakennettiin vuosien 1991 – 1993 aikana tuulivoimaloita Korsnäsiin, Sottungaan, Poriin, Siikajoelle, Kalajoelle, Kemiin, Pyhätunturille ja Hailuotoon. Suomen tuulivoimakapasiteetti monikertaistui vuosien aikana vuoden 1990 lopun 370 kilowatista 4310 kilowattiin vuoden 1993 loppuun mennessä. Lokakuussa 1993 tuulivoimatuotanto ylitti 1000 MWh:n rajapyykin, koko vuoden tuotanto oli 4452 MWh.
*******
Hannele Holttinen tuli mukaan Suomen Tuulivoimayhdistyksen toimintaan hallituksen sihteerinä vuonna 1990 järjestämään Finnwind’90 tapahtumaa. Työuransa VTT:llä tehnyt Holttinen on toiminut yhdistyksen lehden Tuulensilmän päätoimittajana sekä yhdistyksen hallituksessa vielä 2000-luvulla.
Juttu on julkaistu alun perin Uusiutuvat-lehdessä vuonna 2018.
Osa 1. Tuulivoiman ensimmäiset askeleet 1988 – 1990
Blogisarjan ensimmäisessä osassa eletään öljykriisin jälkimainingeissa ja Suomen Tuulivoimayhdistys syntyy.
Eletään lokakuun loppua vuonna 1988. Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskuntatalo Dipolin kokoustilasta kävelee ulos yhdeksän juuri perustetun yhdistyksen hallituksen jäsentä ja joukko muita tuulivoiman ystäviä. Lähtölaukaus on annettu ja Suomen Tuulivoimayhdistys ry (STY) syntynyt.
Otetaan kuitenkin aluksi muutamia askelia taaksepäin, ja katsotaan hetki suurempaa kuvaa. Tuuli on kautta aikojen valjastettu mekaaniseen työhön mutta ensimmäiset sähköä tuottavat kaupalliset tuulivoimalat tulivat markkinoille – missäs muualla kuin – Tanskassa 1980-luvulla. Ylipäätään uusien, polttoaineettomien energiantuotantomuotojen etsimiseen herättiin länsimaissa 1970-luvun öljykriisin myötä. Pelko öljyn saannin riittämättömyydestä ravisteli läntistä maailmaa, missä teollistumisen myötä hyvinvointi ja sen lisääminen oli enenevässä määrin sidoksissa öljyyn.
Myös Suomen energiatalouden riippuvaisuus öljystä oli nopeasti kohonnut 1960-luvulla ja öljyn hinnan roima nousu vaikutti myös suomalaisten elämään, hallituksen joutuessa sääntelemään poikkeustilalailla muun muassa huoneiden lämpötiloja ja moottoriteiden valaistuksia. Suomessa alkoi myös voimakas panostaminen hiilen käyttöön perusvoimana öljyn sijaan.
Yhdistyksen synty
Muun muassa energiakriisien myötävaikutuksesta kauppa- ja teollisuusministeriö päätti 80-luvun lopulla alkaa panostaa tutkimukseen uusien energiantuotantotapojen hyödyntämisen mahdollisuuksista Suomessa. Valtiovallan kiinnostus uusiutuvan energian edistämiseen toimi ajurina myös suomalaisen tuulivoima-alan edunvalvonnan kehittymiseen ja tehostamiseen.
”Siihen saakka suomalaisen tuulivoiman puolesta oli puhunut ruotsinkielinen tuulivoimayhdistys Vindkraftföreningen, joka oli perustettu vuonna 1982. Nyt kun tuulivoima alkoi herättää enenevässä määrin kiinnostusta maailmalla ja Suomessakin aloitettiin NEMO-tutkimusohjelma, jossa tuulivoimalla oli suuri rooli, oli aika kypsä suomenkielisen tuulivoimajärjestön perustamiselle”, kertoo Esa Peltola, yksi yhdistyksen perustajajäsenistä.
”Ruotsinkielisen sisaryhdistykseltä saadun kannustuksen ja tuen lisäksi yhdistyksen perustamisen puolesta puhui myös aktiivinen joukko itserakentajia, jotka toivoivat tiedonvaihtoa ja tukea omien tuulivoimaloiden rakentamiseen”, Peltoja jatkaa.
Yhdistyksen syntymisen syy on tiivistetty ensimmäisen vuosikokouksen pöytäkirjaan varsin yksiselitteisesti: ”Tarkoituksena on työskennellä tuulivoiman energialähteenä käytön hyväksi”.
Peltolan lisäksi yhdistyksen perustamista oli suunnittelemassa kourallinen yksityishenkilöitä mutta myös jokunen teknologiaviennistä kiinnostunut yritys myötävaikutti yhdistyksen syntyyn. Esimerkkeinä Peltola mainitsee Jyväskylässä tuolloin vaihteita valmistaneen Valmetin ja Alshtrömin.
”Nämä yritykset näkivät jo tuolloin tuulivoiman kansainvälisen potentiaalin ja olivat valmiita panostamaan vientiin. Näköalat ulkomailta ja usko tuulivoiman tulevaisuuteen kasvavana energiamuotona oli yksi yhdistyksen perustamiseen vahvasti vaikuttanut tekijä. Haluttiin osaksi kehitystä, joka oli jo muualla maailmassa alkanut”, summaa Peltola.
Talkoita ja kunnianhimoisia tavoitteita
Vuosi 1989 oli yhdistyksen ensimmäinen toimintavuosi. Toiminta aktivoitui vuoden loppupuolella, jolloin STY:n ja Vindkraftföreningenin yhteinen syyskokous pidettiin Vöyrillä. Samalla pidettiin yhdistyksen vuosikokous, jossa perustettiin yhdistyksen lehden Tuulensilmän toimitus. Näihin päiviin saakka toimitettu, joskin nimeään pariin otteeseen vaihtanut julkaisu on ollut yhdistyksen alusta saakka tärkeä osa yhdistyksen toimintaa. Jo ensimmäisenä toimintavuonna tehtiin kunnianhimoinen suunnitelma julkaista peräti neljä lehteä joka vuosi. Vaikka tavoitteeseen ei tulevaisuudessa aina ylletty, oli se osoitus, että asenne oli alusta saakka: full steam ahead!
”Aluksi kokoonnuttiin milloin missäkin, joskus jonkun yrityksen tiloissa, joskus jonkun kotona. Jäseniä oli noin kolmisenkymmentä”, muistelee Peltola. ”Töitä yhdistyksessä tehtiin tuohon aikaan luonnollisesti vapaa-ajalla ja talkoohommina. Yhdistyksen hallituksen jäsenet osallistuivat alan kotimaisiin ja kansainvälisiin konferensseihin ja asiantuntija-tapaamisiin, osa jopa omakustanteisesti. Tämä kertoo jäsenistön intohimoisesta suhteutumisesta alan kehittämiseen Suomessa”.
Vaikka alalla suhtauduttiin asiaan intohimoisesti, asenne oli helposti vähättelevä ja tuulivoimasta puhuttiin pitkälti sivulauseessa. ”Energiakeskusteluissa tuulivoima pysyi sivussa. Se oli jotain mihin ei vielä suhtauduttu tosissaan, eikä sitä nähty todellisena vaihtoehtona”, Peltola kertoo. ”Kuitenkin esimerkiksi NEMO -ohjelmassa kartoitettiin Suomen tuulivoimapotentiaaliksi 6 terawattitunnin tuotanto”.
”Hauskana huomiona voisi pitää, että vasta nyt – 30 vuotta myöhemmin – ollaan Suomessa saavuttamassa tuo 6 TWh:n tuotanto. Vaikka nyt ollaankin päästy hyvään vauhtiin, suomalaisen tuulivoiman kohdalla ei voine puhua räjähtävästä alusta”, naurahtaa Peltola.
Suomen tuulivoima 1988 – 1990
Suomessa toimi tai sinne rakennettiin vuosien 1988 – 1990 aikana kolme yksittäistä ”isompaa” tuulivoimalaa. Ensimmäinen verkkoon liitetty tuulivoimala oli rakennettu Suomeen jo vuonna 1986. Voimala oli Imatran voiman Kopparnäsin 300 kilowatin koelaitos. Voimalan teho oli noin kymmenesosan nykyvoimaloiden tehosta. Tämän lisäksi Vöyrillä toimi tehtaan yhteydessä 10 kilowatin tuulivoimala ja vuoden 1990 – 1991 vaihteessa rakentui 60 kilowatin voimala Enontekiölle. Yhteensä Suomen tuulivoimaloiden kapasiteetti oli siis 90-luvun alkaessa 370 kilowattia.
******
Esa Peltola on yksi Suomen Tuulivoimayhdistyksen perustajista. Työuransa VTT:llä ja Kemijoki Oy:ssä tehnyt Peltola on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana, varapuheenjohtajaa sekä ollut yhdistyksen hallituksessa yhdistyksen perustamisesta 1990-luvun loppupuolelle.
Juttu on julkaistu alun perin Uusiutuvat-lehdessä vuonna 2018.
Tuulivoimaloiden purkulaki – maanpäällisten osien purku on järkevin pääsääntö
Suomeen ollaan säätämässä uutta lakia käytöstä poistettujen maatuulivoimaloiden purkamisesta ja purkuvakuudesta. Tavoitteet ovat oikeat: purkamisesta halutaan selkeää, ennakoitavaa ja läpinäkyvää. Samalla vahvistaa oikeaa tietoa tuulivoimaloiden purkamisesta. Lakiluonnos kuitenkin sisältää ratkaisuja, jotka eivät ole ympäristön, maanomistajien eivätkä investointien kannalta toimivia.
On hyvä lähteä liikkeelle tosiasioista. Suomessa tuulivoimaloiden purkaminen ei ole ratkaisematon asia. Käytöstä poistettuja voimaloita on jo purettu noin 50, ja purkamisesta on vastannut voimaloiden omistaja. Tämä on vakiintunut käytäntö, joka ansaitsee tulla vahvistetuksi lainsäädännössä – ei korvatuksi liiallisella byrokratialla.
Maanpäällisten osien purku on myös ympäristön kannalta perusteltu ratkaisu
Lakiluonnoksessa esitetään, että purkamisvelvollisuus koskisi paitsi tuulivoimalan maanpäällisiä osia myös perustuksia sekä pystytys- ja huoltokenttiä. Tämä olisi merkittävä poikkeama kaikesta muusta teollisesta rakentamisesta Suomessa, jossa perustukset tyypillisesti jätetään paikalleen.
Tuulivoimalat rakennetaan Suomessa talousmetsiin. Kun voimala poistetaan käytöstä, sen maanpäälliset osat puretaan ja perustukset maisemoidaan: päälle tuodaan uutta maa-ainesta ja alue metsitetään. Tämä on ollut toimiva ja ympäristön kannalta järkevä käytäntö.
Lakihankkeessa toteutettiin ympäristöministeriön toimeksiannosta Suomen ympäristökeskuksella selvitys, joka puoltaa osittaista purkua. Perustusten täydellinen purkaminen aiheuttaa huomattavasti suuremmat ympäristövaikutukset kuin niiden jättäminen paikalleen ja maisemointi: lisää melua, pölyä, raskasta liikennettä ja päästöjä. Vaikutukset ovat konkreettisia – ja usein täysin tarpeettomia.
Siksi tuulivoimaloiden purkamisen pääsäännön tulisi olla maanpäällisten osien purkaminen ja perustusten maisemointi. Perustusten purkaminen tulisi olla poikkeus, ei lähtökohta.
Kohtuuton vaatimus maanomistajille – erityisesti olemassa olevien voimaloiden osalta
Erityisen ongelmalliseksi lakiluonnos muodostuu maanomistajien näkökulmasta. Lähtökohtaisesti purusta vastaa aina ensisijaisesti voimalan omistaja, kuten tähänkin saakka, maanomistaja on lakiluonnoksen mukaan toissijainen vastuullinen. Nykyisissä tuulivoimahankkeissa maanomistajat ovat tehneet sopimuksensa tilanteessa, jossa purkamisvelvoite ja purkuvakuudet on mitoitettu kattamaan maanpäällisten osien purku ja maisemointi.
Lakiluonnos laajentaisi purkamisvelvoitteen jälkikäteen myös perustuksiin ja nostokenttiin – myös jo rakennettujen ja luvitettujen tuulivoimaloiden osalta. Tuo on käytännössä takautuvaa sääntelyä. Vielä ongelmallisempaa on, että poikkeustilanteessa, jossa voimalan omistaja ei purkaisi voimalaa, vastuu maanalaisten rakenteiden purkamisesta voisi kaatua maanomistajalle.
Tämä on maanomistajan kannalta selvästi kohtuutonta. Maanomistaja on usein yksityishenkilö tai perhe, jolla ei ole taloudellisia tai teknisiä edellytyksiä vastata raskaasta teollisesta purkutyöstä – eikä hän ole koskaan tällaiseen vastuuseen varautunut. Maanomistajat ovat mahdollistaneet puhtaan siirtymän investoinnit Suomessa. Heidän asemaansa ei tule heikentää jälkikäteen muuttamalla pelisääntöjä.
Lakiluonnoksen idea siitä, että purkuvakuus jatkossa asetettaisiin kunnalle, on kannatettava ajatus paristakin syystä. Se vähentää maanomistajan riskejä, ja tekee vakuudesta julkisen asian. Nykyään vakuus on kahdenvälinen sopimus tuulivoimayhtiön ja maanomistajan välillä, eikä siten julkista tietoa.
Ennakoitavuus on investointien ja kuntien etu
Maanpäällisten osien purkaminen on myös taloudellisesti ennakoitavin ratkaisu. Teräksen ja muiden metallien kierrätys kattaa tyypillisesti suuren osan purkukustannuksista. Tämä pienentää riskejä myös poikkeustilanteissa ja vähentää tarvetta ylimitoitetuille purkuvakuuksille.
Sen sijaan perustusten ja huoltokenttien purku luo hankkeisiin uusia, vaikeasti ennakoitavia kustannuksia. Se heikentää rahoitettavuutta ja voi lopulta vähentää investointeja – ja samalla kuntien saamia kiinteistöverotuloja ja muita paikallisia hyötyjä.
Tarvitaan tasapainoinen laki
Tuulivoimaloiden purkamista koskeva laki on tarpeellinen. Mutta sen on perustuttava todellisiin käytäntöihin, ympäristönäkökulmiin ja oikeudenmukaiseen vastuunjakoon. Kun purkamisen pääsäännöksi asetetaan maanpäällisten osien purku ja perustusten maisemointi – saavutetaan kestävä, ennakoitava ja hyväksyttävä lopputulos.
Lainsäädännön tehtävä ei ole luoda uutta epävarmuutta vihreään siirtymään, vaan tukea sitä. Tämä on yhä mahdollista – kun lakia vielä tasapainotetaan. Ja muuten, tuota mieltä olivat hyvin monet lausuntokierroksella asiasta lausuneet. Tarkoituksenmukainen ja tasapainoinen sääntely sopii suomalaiseen toimintatapaan.
Teollisuuden uutta kivijalkaa valetaan nyt
Suomalaisessa merituulivoimassa on pitkään ollut sellainen fiilis, että potentiaalia on valtavasti mutta käytännössä edetään käsijarru päällä. Nyt tähän asetelmaan on tulossa liikettä.
Valtioneuvosto on viemässä eduskuntaan esityksen merituulivoiman kiinteistö- ja tuloverotuksesta. Käytännössä kyse on yhdestä alan kriittisimmistä kysymyksistä, sillä ilman selkeitä pelisääntöjä investointeja ei synny.
Merituulivoiman vahvuudet ovat kiistattomat. Se tuottaa sähköä tasaisemmin ja enemmän kuin sisarensa maatuulivoima. Energiajärjestelmän näkökulmasta tämä on merkittävä etu.
Kolikolla on myös kääntöpuoli. Rakentaminen merelle on huomattavasti kalliimpaa. Perustukset, logistiikka, asennus nostavat kustannuksia, ja viime vuosien korkojen nousu sekä materiaalien kallistuminen ovat tehneet yhtälöstä entistä haastavamman. Moni hanke ei yksinkertaisesti voi edetä nykyisillä ehdoilla.
Yksi keskeisistä pullonkauloista on ollut kiinteistövero. Nykytilanteessa merituulivoimaa verotetaan raskaammin kuin maatuulivoimaa, vaikka kun katsotaan kiinteistöveron osuutta tuotantokustannuksista, merituulivoimala tuottaa maatuulivoimalaa enemmän sähköä. Lähtökohta on vaikeasti perusteltavissa, kun tavoitteena on lisätä puhdasta sähköntuotantoa teknologianeutraalisti ja markkinaehtoisesti.
Hallituksen esitys korjaa suuntaa. Voimaloiden jälleenhankinta-arvoa lasketaan 75 prosentista 35 prosenttiin ensimmäisenä vuonna. Muutos on oikeansuuntainen mutta riittääkö tämä? Perustellusti voidaan argumentoida, että tason tulisi olla lähempänä 30 prosenttia, jotta verotus olisi aidosti neutraalia eri tuotantomuotojen välillä. Hallituksen esityksen taso on laskettu jo ennen Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan, joka nosti merkittävästi kaiken rakentamisen ja rahoituksen kustannuksia. Merituulivoimassa näiden kustannusten suhteellinen vaikutus on merkittävä.
Vaikka kiinteistöveroa kevennetään, merituulivoima voi tuo silti kunnille merkittäviä verotuloja ja elinvoimaa. Kohtuullistamisen jälkeenkin kunta saa yhdestä merituulivoimalasta vuodessa merkittävästi maatuulivoimalaa enemmän kiinteistöverotuloa, Nämä hyödyt realisoituvat kuitenkin vain, jos hankkeet toteutuvat.
Suomella on kaikki edellytykset nousta merituulivoiman kärkimaaksi. Meillä on hyvät tuuliolosuhteet, osaamista ja vakaa toimintaympäristö. Mutta yksi asia ratkaisee paljon: ennakoitavuus.
Selkeä ja kohtuullinen verotus ei yksinään käynnistä hankkeita mutta ilman sitä ne eivät käynnisty lainkaan. Nyt päätetään, jääkö merituulivoima potentiaaliksi vai muuttuuko se investoinneiksi ja syntyykö Suomeen uusi teollisuuden kivijalka.