Oletko tutustunut Spencer Johnsonin otsikon mukaiseen kirjaan, joka kertoo hiiristä labyrintissa?

Kirjassa labyrintin yhdessä kulmassa on pala juustoa. Labyrintissa asustelee myös muutama hiiri, jotka oppivat tien juustolle. Koska ruoka on tarpeen, hiiret palaavat aina päivittäin samaan paikkaan uuden juuston luokse.

Yhtäkkiä koittaa aamu, jolloin juusto ei olekaan siellä. Tilanne toistuu seuraavina aamuina. Niinpä hiirten pitää päättää, jäädäkö näivettymään vanhaan paikkaan, vai lähteäkö etsimään ruokaa toisaalta.

Me Suomessakin olemme eräänlaisia hiiriä sähkömarkkinoiden labyrintissa. Emme oikein ymmärrä, että yhteiskunta muuttuu; ”juustoakaan” ei tule aina loputtomiin samaan paikkaan. Muutosta tulee ennakoida, varautua – ja lopulta muuttua myös itse.

Historiallisesti Suomen sähköntuotanto on perustunut vesivoimaan, fossiilisiin polttoaineisiin ja ydinvoimaan. Sähkön hinta oli hyvin stabiili niin tuotanto- kuin hintamielessä. Tuuli- ja aurinkovoima eivät olleet kiinnostavia, ja niiden rooli oli sähköntuotannossa mitätön. Tämä siitäkin huolimatta, että Ilmasto lämpeni, mikä johtui fossiilisen polttoaineiden käytöstä. Asia kyllä tiedettiin, muun muassa IPCC perustettiin 1988. Mutta juustoa riitti.

Viime vuosikymmenen alussa Suomeen haluttiin tuulivoimaa, ja syöttötariffin avulla sitä rakennettiinkin noin 2200 megawattia. Vuosikymmenen lopulla tehtiin ensimmäinen markkinaehtoinen tuulivoimapuistoinvestointi, minkä jälkeen maatuulivoimaa on jo lähes 10000 megawattia. Muutos on alkanut eikä paluuta vanhaan ole. Juuston paikka on vaihtunut.

Nykyään eri medioissa keskitytään kriittisesti sähkön hinnan ja tehon vaihteluun sekä niin sanottuun tehopulaan.  Tehopulasta puhutaan, kun sähköä on rajatusti: ei ole tuulta eikä aurinkoa ja sähkön hinta on korkea. Sellainen jakso meillä oli tämän vuoden tammi-helmikuussa. Se oli samalla hetki, jolloin Suomen valot eivät sammuneetkaan.

Voittajia tässä tilanteessa ovat he, jotka mukautuvat ja välttävät kulutusta tehopulan aikana sekä hyödyntävät halvan sähkön hetket. Juustolla on uusi paikka.

Mutta entä muut? Pitäisikö kysyä, että jos sähköä on aina ollut saatavilla, onko kaikilla siihen ikioikeus? Jos on, Suomeen pitäisi rakentaa ainakin osittain fossiilisella toimivia mäntämoottorivoimalaitoksia paikkaamaan tuotantoa tehopulan aikana. Entä haittaako, jos ilmasto-ongelma siirtyy tulevien sukupolvien maksettavaksi, jos tärkeintä on, että minä voin käydä saunassa ja pestä pyykkiä silloin kun haluan?

Vai onko minulla vastuu ja velvollisuus, ympäristöä ja tulevia sukupolvia ajatellen olla mukana nykyisessä sähkön hinnan sekä tehon vaihtelussa ja kulutusjoustoissa?

Kenen juustosta tässä on lopulta kyse?